Anna Vuorjoki: Miksi valinnanvapaus ei tuota hyvää kaikille?

marraskuu 13, 2015 | Kategoria: Sosiaalitoimi, Terveys

Anna VuorjokiKeskustelu valinnanvapaudesta sosiaali- ja terveyspalveluissa käy kiivaana. Hallituksen linjaukselle, että jokainen meistä saisi valita julkisten ja yksityisten palveluiden välillä, löytyy niin puolustajia kuin vastustajiakin. Itse kuulun jälkimmäisiin, ja perusteluni voi tiivistää kahteen sanaan: integraatio ja tasa-arvo.

Integraatio on ollut sote-uudistuksen kantava ajatus valmistelun alkuvaiheista lähtien. Se tarkoittaa, että terveyskeskuksissa, sosiaalityössä ja erikoissairaanhoidossa tehtävän työn pitää pelata yhteen ja siksi se kaikki kootaan samaan organisaatioon.

Kuvitellaan esimerkiksi pienituloista, ylivelkaantunutta ja masentunutta yksinhuoltajaäitiä, joka asioi yhden sosiaalityöntekijän kanssa toimeentulotukiluukulla ja toisen kanssa lastensuojelussa, käy velkaneuvonnassa, selvittelee yhden lapsensa käytöspulmia perheneuvolassa ja toisen ahdistusta nuorisopsykiatrian poliklinikalla, saa omiin vaikeuksiinsa apua depressiohoitajalta ja käy pari kertaa kuussa terveyskeskuslääkärillä hoidattamassa milloin lastensa ja milloin omia vaivojaan. Perheen ongelmat muodostavat vyyhdin, jossa taloudelliset vaikeudet ylläpitävät äidin masennusta ja äidin jaksamattomuus lasten pulmia. Silti jokainen ammattilainen selvittelee yksin omaa palastaan ongelmista. Jos vielä kaikissa yksiköissä on hiukan liian vähän työntekijöitä, yrittää jokainen rajata oman tehtävänsä mahdollisimman pieneksi ja pallotella vastuuta muille.

Jos pallottelun sijaan eri alojen ammattilaiset istuisivat yhdessä ratkomaan perheen tilannetta, säästyisi kaikkien työaikaa ja perhe tulisi paremmin autetuksi. Tätä minä ymmärrän integraatiolla. Helsingin sosiaali- ja terveysvirastojen yhdistyminen on siitä hyvä esimerkki. Helsingissä suunnitellaan esimerkiksi perhekeskuksia, joissa perheneuvolat, lastensuojelu, lasten pitkäaikaissairauksien hoito ja muut lasten ja perheiden palvelut koottaisiin saman katon alle, jotta eri alojen asiantuntijat voisivat helposti tehdä yhteistyötä.

Minun on vaikeaa nähdä, miten tällainen ruohonjuuritason yhteistyö voisi toimia, jos asiakas saa valita terveys- ja ehkä sosiaalipalvelunsakin haluamiltaan tuottajilta. Tuskin Suomesta löytyy montakaan yritystä, joka kykenisi tuottamaan tavanomaisten lääkäripalveluiden lisäksi perheneuvontaa, velkaneuvontaa, vaativaa erikoissairaanhoitoa ja erilaisia sosiaalipalveluita. Jos esimerkkiäitimme haluaa terveyskeskuspalvelunsa yhdestä lääkärikeskuksesta, lapsensa psykiatrisen hoidon toisesta ja sosiaalityön palvelut julkiselta sektorilta, on yhteistyö eri ammattilaisten välillä nykyistäkin vaikeampaa. Jos sote-uudistuksen tavoitteena oli palveluiden parempi integraatio, mitä saavutetaan sillä, että ne pilkotaan entistäkin useammille toimijoille?

Kaikki ihmiset eivät käytä monia eri palveluita, tähän ongelmaan usein vastataan. Mikseivät ne, jotka tarvitsevat vain lääkäriä silloin tällöin, voisi valita yksityisen lääkärikeskuksen? Tässä tullaan toiseen suureen kysymykseen eli tasa-arvoon.

Tällä hetkellä kunnilla on vastuu siitä, että kaikki asukkaat saavat tasalaatuisia sosiaali- ja terveyspalveluita. Valinnanvapausmallissa valtaa ja vastuuta siirtyisi palveluiden käyttäjille. Kuitenkin ihmisten kyvyt etsiä, vertailla ja kilpailuttaa palveluita ovat erilaisia. Siksi valinnanvapausmallissa parasta saavat ne, joilla on aikaa, voimia ja taitoja vaatia itselleen hyvää. Kärsijöitä ovat uupuneet, rikkinäiset ja elämänhallintansa kanssa kamppailevat ihmiset, joille vaihtoehtojen paljous on pikemmin haitta kuin etu.

Kun julkisen sektorin tavoitteena on taata terveyttä ja hyvinvointia kaikille, yritysten vastuu hoidon laadusta rajoittuu niiden omiin asiakkaisiin. Siksi yritysten ei välttämättä kannata kilpailla sellaisista asiakkaista, joiden ongelmat ovat monimutkaisia ja vaikeasti ratkaistavissa. Jos suuret voitot tehdään hyvinvoivan enemmistön tavallisilla lääkärikäynneillä ja vanhusten hoivapalveluilla, miksi kehittää asiantuntemusta harvinaisten pitkäaikaissairauksien hoitoon tai esimerkkiäidin tilanteen kaltaisten ongelmavyyhtien ratkaisemiseen? Yritysten kilpailuetu suhteessa julkiseen sektoriin onkin se, että niillä on oikeus suunnata markkinointiaan ja keskittyä sellaisiin asiakkaisiin, joiden hoito on helppoa tuottaa kustannustehokkaasti.

Helsingissä asiakkaan valinnanvapautta on pienimuotoisesti kokeiltu palvelusetelipalveluissa. Kun osalle paksusuolentähystykseen tulevista asiakkaista on tarjottu palveluseteliä yksityiseen hoitoon, on sinne ohjautunut yksinkertaisempia potilastapauksia, kun taas vaikeammin hoidettavat potilaat ovat jääneet kaupunginsairaalan poliklinikoille. Tämä on tehnyt kaupungin omien työntekijöiden työn raskaammaksi, minkä on pelätty aiheuttavan jopa työntekijöiden siirtymistä pois julkiselta sektorilta.

Ruotsissa siirtyminen vapaaseen valintaan yksityisten ja julkisten palveluntuottajien välillä on lisännyt eriarvoisuutta. Lievissä ongelmissa lääkärille pääsy on helpottunut, mutta vaikeimmin sairaiden lääkärikäynnit ovat vähentyneet. Terveyskeskuksia on tullut lisää sosioekonomisesti vahvoille asuinalueille ja vastaavasti vähentynyt niiltä alueilta, joilla hoidon tarvetta olisi eniten.

Eikö sitten riitä, että julkinen sektori tarjoaa palvelut kaikille niille, jotka eivät löydä apua yksityiseltä? Ei, koska ei julkisenkaan palvelun laatu ei ole riippumatonta käyttäjistä. Samat ihmiset, jotka ovat taitavia etsimään ja kilpailuttamaan yksityisiä palveluita, osaavat vaatia laatua myös julkisella puolella. He ovat niitä, jotka tekevät muistutuksia huonosta hoidosta, soittavat kunnallispoliitikoille valittaakseen terveyskeskusjonoista ja peräävät vaalipaneeleissa lupauksia paremmasta vanhustenhoidosta. Jos he lähtevät yksityiselle puolelle, julkisten palveluiden demokraattinen laadunvalvonta ohenee. Perusterveen, virkeän ja sosiaalisesti aktiivisen ihmisen näkökulmasta, sosiaali- ja terveyspalveluiden valinnanvapaus voi olla hyvä muutos mutta tasa-arvoinen palvelujärjestelmä pysyy yllä vain, jos me kaikki ihmiset jaamme sen ja puolustamme sitä yhdessä vahvempi heikompaa tukien.

Tämä ei tarkoita kaiken pitämistä entisellään. Julkisiin palveluihin tarvitaan ensinnäkin lisää integraatiota eli sitä, että eri ammattilaiset tekevät yhteistyötä ja kohtaavat ihmisen yhtenä kokonaisuutena. Toiseksi, demokraattisen laadunvalvonnan tueksi tarvitaan lisää suoran vaikuttamisen keinoja: asiakasraateja, kokemusasiantuntijuutta, avointa tietoa palveluiden myöntämiskriteereistä sekä asiakkaiden, poliitikkojen, työntekijöiden ja virkamiesten yhteisiä neuvotteluita, joissa julkista terveydenhoitoa ja sosiaalityötä kehitetään yhdessä.

Haku

Vasemmistoliitto