Veronika Honkasalo: Helsinkiläinen mielikuvapolitikointi on sumuverho talouskuripolitiikalle

marraskuu 25, 2015 | Kategoria: Budjetti, Ryhmäpuheet, Valtuusto

Vasemmistoliiton ryhmäpuheenvuoro 25.11.2015

Professori Jorma Sipilä piti kaupunginvaltuuston puoliväliseminaarissa tammikuussa puheenvuoron, jota kiittivät laajasti kaikki valtuustoryhmät. Jorma Sipilän keskeinen sanoma oli, että meillä kuluu hyvinvointipolitiikassa hurja määrä rahaa korjaavaan toimintaan, kun taas perustoimeentuloturvassa, peruspalveluissa ja sosiaalisissa investoinneissa on liian vähän rahaa.

Juhlapuheissa valtaosa helsinkiläisistä poliitikoista on Sipilän kanssa samaa mieltä. Mutta kun tehdään konkreettisia budjettipäätöksiä, kauniit puheet unohtuvat. Konkreettisemmin tämä näkyy siinä kritiikissä, mitä tuottavuustavoitteeseen on kohdistettu koko tämän valtuustokauden ajan.

Tammikuun puoliväliseminaarissa lähes kaikki ryhmät olivat yksimielisiä siitä, ettei tuottavuustavoite saa olla pelkkä menoleikkuri, jolla tuottavuuden kasvattamisen sijaan, leikataan palveluista. Demareiden Osku Pajamäki havainnollisti tätä hienosti sanomalla, että tuottavuustavoite tarkoittaa käytännössä sitä, että Helsinkiin sulautuu Raision kaupungin verran väkeä neljässä vuodessa ilman että palveluille tehdään mitään.

Tuottavuustavoitetta on siis pitkin matkaa kritisoitu, ankarastikin, mutta miten sitten kävikään? Nyt meillä on tänään päätettävänä talousarvioesitys, jossa sitoudutaan tiukasti tuottavuustavoitteen noudattamiseen. Kaupunginhallituksen talousarvioesityksessä karsitaan palveluita rankalla kädellä, vaikka monet keskeiset ryhmät juhlapuheissa ovat sitä mieltä, ettei palveluiden karsiminen ole tuottavuuden parantamista. Näin tapahtuu esimerkiksi varhaiskasvatuksen puolella, kun kustannustehokkuutta etsitään tuottavuuden nimissä tiukoista tilamitoituksista ja sijaiskäytännöistä ja äitejä kannustetaan jäämään pidemmäksi aikaa kotiin tarjoamalla maksutonta kerhotoimintaa päivähoidon sijaan. Huolestuttavinta tässä trendissä on se, etteivät kustannustehokkuuteen tähtäävät toimenpiteet huomioi sitä, että kotihoidontuelle kannustaminen osuu erityisesti heikoimmassa asemassa oleviin perheisiin ja erityisesti naisiin, joiden on hankalinta työllistyä.

Kustannustehokkuuteen tähtääminen soten puolella näkyy puolestaan siten, että ihmisiä ohjataan enenevässä määrin palveluseteleiden avulla yksityisten palveluiden piiriin, kun julkisella puolella ei enää pärjätä. Lisäksi työntekijöiden jaksamista kuormitetaan jatkuvasti vaatimalla lisää tehokkuutta ja laitospaikkoja vähennetään ilman, että avohuollon puolelle resurssoidaan tarpeeksi.

Vasemmistoliiton valtuustoryhmä lähti lokakuussa budjettineuvotteluihin sillä keskeisellä tavoitteella, että tuottavuustavoitteesta on luovuttava tai että sitä on ainakin tuntuvasti höllennettävä, jotta oikeudenmukainen talousarvio olisi mahdollinen. Neuvotteluiden lähtökohtana ollut kaupunginjohtaja Pajusen talousarvioesitys leikkasi keväällä sovitusta raamista 65 miljoonaa euroa lisää. Siksi tavoitteemme oli, että neuvotteluiden lähtökohtana tulee olla keväällä sovittu raami.

Vuosia jatkuneen kurjistamispolitiikan takia neuvottelut ajautuivat pian siihen tilanteeseen, että selkeät ideologiset erot olivat nähtävissä. Neuvotteluiden ollessa pattitilanteessa vasemmisto toivoi, että vihreät ja sdp olisivat lähteneet sen kanssa esittämään budjettia, joka ei leikkaisi opetuksesta ja sotesta. Näin ei käynyt vaan edellä mainitut puolueet tyytyivät paikkaamaan leikkauksia vain vähän ja sitoutuivat tekemään yhteistyötä kokoomuksen kanssa. Koska Vasemmistoliitto on valtakunnallisellakin tasolla vastustanut hallituksen rajuja leikkauksia koulutukseen, olisi ollut epäloogista hyväksyä Helsingissä sellainen sopu, joka leikkaa koulutuksesta näin suuresti. Havainnollistan: Kaupunginjohtajan esitys leikkasi opetuksesta 30 miljoonaa, kun lapsimäärän kasvu huomioidaan. Neuvotteluissa opetukseen lisättiin 10 miljoonaa. Muiden ryhmien hyväksymä talousarvioesitys leikkaa siten opetuksesta edelleen 20 miljoonaa.

Tämän jälkeen alkoi mielikuvapolitikointi, jossa kompromissia paikkailtiin julkisuudessa. Väitettiin esimerkiksi, että helsinkiläinen varhaiskasvatus olisi nyt pelastettu, vaikka kaupunginhallituksen enemmistö linjasi jo syyskuussa, että subjektiivinen päivähoito-oikeus säilyy Helsingissä. Lisäksi väitettiin, että sovun myötä palveluihin saatiin lisää rahaa. Kaikki kuitenkin tiesivät, että sovussa sovitut rahasummien siirrot eivät ole lisäyksiä, vaan leikkausten pehmennyksiä.

Tässä retoriikassa soisi myös poliitikkojen olevan rehellisiä, eikä keräävän irtopisteitä. Jos maaliskuun raami oli jo tiukka ja Pajunen esitti vielä tämän lisäksi omassa esityksessään 65 miljoonan lisäsäästöjä, on yksinkertaisesti epärehellistä väittää, että sopu, jossa palveluista uupuu edelleen kymmeniä miljoonia, olisi tuonut lisää rahaa palveluihin tai että Helsinki olisi päättänyt ettei lapsilta ja nuorilta säästetä. Talouskuri, jonka jokainen sovussa mukana oleva ryhmä nyt allekirjoittaa, tuottaa siis epärehellisyyttä ja ongelmien kiertelyä. Aina voidaan pelastaa yksittäisiä kohtia,  mutta samalla tiedetään, etteivät rahat riitä kunnolla kaikkeen. On yksinkertaisesti äänestäjien tyhmänä pitämistä, että väitetään ettei leikata sillä perusteella, että absoluuttiset rahasummat kasvavat.

Mitä sitten lyhytjänteinen tuottavuustavoitteessa roikkuminen aiheuttaa ihan konkreettisesti helsinkiläisten elämässä? Tämä näkyy erityisen surullisella tavalla esimerkiksi koulunkäyntiavustajien kohdalla. Minkälaista on elää vuodesta toiseen tilanteessa, jossa ei tiedä onko seuraavana vuonna töitä? Entä minkälaista on elää vuodesta ja hetkestä toiseen sellaisen lapsen vanhempana, joka tarvitsee jatkuvaa tukea koulunkäynnin suhteen? Paitsi että se on vanhemmille hyvin stressaavaa, se on myös työntekijöille todella ikävää heittelyä – ja tämä toistuu nyt näköjään joka vuosi.

Tämän talousarvioesityksen äärellä sopii kysyä, miksi Helsinki haluaa romuttaa palvelunsa vaikka meillä olisi varaa pitää kaikista hyvää huolta? Huolestuttavinta Helsingin budjetointikehityksessä on kuitenkin se, että me olemme menossa kohti sellaista hyvinvointiyhteiskunnan mallia, jossa lakisääteisiä oikeuksia ja palveluita on tarjolla niille, joilla on sosiaalista pääomaa niiden vaatimiseen (kontakteja, lain tuntemusta, koulutusta, riittävää röyhkeyttä). Toisin sanoen kunnille luodaan sellainen logiikka, että ensin palvelut kiistetään ja sitten kun rupeaa vaatimaan, palvelut saa.

Vasemmistoliiton viesti budjettineuvotteluiden aikana oli vahvasti se, että kuntien on mahdollista tehdä toisin kuin maan poukkoileva hallitus. Helsinki ei ole Suomi eikä Helsinki ole yritys.

Kaupunki voisi esimerkiksi harkita, että se harjoittaisi vastasyklistä politiikkaa: Hyödyntäisi halpoja lainamarkkinoita tiukkoina aikoina eikä pahentaisi valtion kireän budjetoinnin aiheuttamia ongelmia kiristämällä omaa talouttaan. Helsinki voi hyvin päättää, mitä se haluaa kaupunkilaisilleen tarjota, ja tästä olisi hyvä keskustella hallitusohjelmasta riippumatta.

Kaikkien hyvinvoinnin turvaaminen ei ole ideologinen valinta, vaan terveen järjen käyttöä. Leikkaukset ja talouskuri sen sijaan ovat suunnitelmallista ideologian toteuttamista, jolla vahvistetaan ennen kaikkea etuoikeutetun väestön asemaa suhteessa heikoimmassa asemassa oleviin.

helsinki.vasemmisto.fi - stadinvaltuusto.vas.fi

Haku

Vasemmistoliitto