Vesa Korkkula: Digitalisaatio-ohjelmaa säätämässä

lokakuu 6, 2016 | Kategoria: Yleinen

vesapieniOlin tämän viikon tiistaina ensimmäisestä kertaa opetuslautakunnan kokouksessa. Tärkein asia oli Helsingin kaupungin opetuksen digitalisaatio-ohjelman mittareiden sisällöstä päättäminen.

Asia oli saanut valtavasti julkista huomiota eikä ihme. Jotta vältytään väärinkäsityksiltä, on hyvä selventää pari asiaa heti alkuun.

Olen ammatiltani opettaja ja hyödynnän opetuksessani jokaisella oppitunnilla teknologiaa. En missään tapauksessa ole muutosvastarintainen luostarilaitoskoululaitosta kannattava luddiitti, vaikka on minua sellaiseksikin kutsuttu (eivät tosin omat opiskelijani). Nykyaikaista koulua olisi vaikea kuvitella ilman teknologisia apuvälineitä, ja siksi digitalisaatio-ohjelmassa on monta hyvää puolta. On äärimmäisen tärkeätä, että esimerkiksi kaikissa kouluissa langaton verkko toimii moitteettomasti ja tietokoneita on riittävästi. Opettajat ja oppilaat tarvitsevat myös tukea laitteiden ja ohjelmien käyttöön.

On täysin perusteeton myytti, että olisi olemassa jokin diginatiivien sukupolvi, joka vain automaattisesti osaisi kaiken tietoteknologiaan liittyvän. Snapchatin käyttö ei ole koodausta, ja kaikki lukiolaiset eivät tiedä, mistä näppäimistöstä saa ison kirjaimen.

Tästä lähtökohdasta käsin voisi luulla, että olisin sydän onnesta pakahtuen hyväksynyt nyt käsittelyssä olleet koulujen digitalisoinnin mittarit. Opettajana ja siten koulun arkea tuntevana ihmisenä en mitenkään voinut tehdä näin seuraavista syistä.

Mitä on mittaaminen?

Lähtökohtaisesti minkä tahansa mittarin tulisi mitata mahdollisimman objektiivisesti mittauksen kohteena olevaa asiaa eikä määrittää mitattavana olevan asian sisältöä. Jos esimerkiksi haluaa tietää, miten nopeasti juoksee 400 metriä, pitää juosta parhaansa mukaan kyseinen matka ja katsoa sen jälkeen aika. Sen, että on olemassa sellaisia asioita kuin aika ja sekuntikello, ei pidä määrittää itse suoritusta. Ne eivät edes voi määrittää suoritusta, jos kyse on todella mittaamisesta.

Tässä ei ole mitään ihmeellistä, ja nyt lukija varmaan kummasteleekin, miten tämä liittyy digitalisaatio-ohjelman mittareihin?

Vastaus on se, että merkittävä osa digitalisaatio-ohjelman mittareista ei ole mittareita, vaan mittareiksi kutsuttuja opetustilanteita sisällöllisesti ylhäältäpäin ohjaavia pedagogisia tavoitteita, joihin eivät opettajat ole voineet vaikuttaa. Voitaisiin jopa puhua määräyksistä. Näitä ovat esimerkiksi seuraavat asian esityslistan liitteessä 1 mainituista ”mittareista”.
”Lukiossa vähintään 40 % opetuksesta ja oppimisesta on ilmiöpohjaista.”
”Oppilaat ja opiskelijat käyttävät tietoteknologiaa yhtenä työkaluna, osana opiskeluaan ja oppimistaan 3. –6.-luokat: vähintään 50 %:ssa kouluopiskelustaan.”

Ei tarvitse olla äidinkielen opettaja, jotta huomaisi, että nämä ovat määräyksiä, eivät mittareita. Juuri tähän ongelmaan merkittävä osa julkisesta keskustelusta on kohdistunut. Kyse ei ole ollut muutaman aktiivisen opettajan huolesta, vaan nähdäkseni kriittinen julkinen keskustelu digitalisaatio-ohjelman ”mittareiden” ympärillä on merkki opetustoimea koskevasta demokratiavajeesta. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyseinen ongelma ei tässä kaupungissa koske vain opetusvirastoa.

Digitalisaatio-ohjelman ”mittareiden” ongelmat

Ohjelmassa on paljon hyviä kohtia, mutta nähdäkseni ongelmallisimmat kohdat tiivistyivät seuraaviin asioihin:

a) Liian laaja ilmiöpohjaisuus
b) Arvioinnin kaventuminen sähköiseen portfolioon
c) Tietoteknologian käyttöasteen määrittely tietyin prosenttiluvuin

Ilmiöpohjaisuudessa voi olla paljon hyvääkin, mutta jos esimerkiksi lukio-opiskelusta 40 % määrätään ilmiöpohjaiseksi, asettaa tämä Helsingin kaupungin koulujen lukiolaiset eriarvoiseen asemaan muuhun maahan nähden, sillä ylioppilaskirjoitukset eivät ole ilmiöpohjaisia, vaan ne perustuvat yksittäisten oppiaineiden kursseihin. On myös hyvin vaikea ymmärtää, mitä ihmettä tällä uudella ilmiöpohjaisuuskeskustelulla haetaan? Tarkoitan tällä seuraavaa.

Lukion filosofian opetussuunnitelmassa sanotaan esimerkiksi: ”Filosofinen ajattelu tarkastelee koko todellisuutta ja eri tapoja hahmottaa sitä.” Tällöinhän filosofian tutkimuskohde on ilmiö nimeltä todellisuus, jota tietysti kaikki muutkin aineet tarkastelevat. Keksitäänkö tässä pyörää uudestaan?

Esimerkiksi lukion opetussuunnitelmassa puhutaan paljon ilmiöistä, mutta ei lainkaan ilmiöpohjaisuudesta, ja yhdessäkään kohtaa, joissa mainitaan käsite ”ilmiö”, ei mainita mitään prosentteja.

Julkisessa keskustelussa on myös kannettu huolta koulun mahdollisesta pirstaloitumisesta. En ota tähän väitteeseen nyt kantaa, mutta totean, että juuri ilmiöpohjaisuus jos mikä tekisi koulusta vahvasti pirstaleisen ja opiskelijan näkökulmasta vaikeammin hahmotettavan.

Alun perin digitalisaatio-ohjelman mittareiden kohdalla arviointi kytkettiin ePortfolioon. Asian jäätyä opetuslautakunnan syyskuisessa kokouksessa pöydälle muutettiin nimi ePortfolio ”sähköiseksi portfolioksi”. Kysyin kokouksessa, mitä tämä käytännössä tarkoittaa, mutta aivan tarkkaa vastausta en saanut. Mitä ilmeisimmin nyt ollaan hyväksymässä myös muiden sähköisten portfolioalustojen käyttö. Ja niitähän nimittäin on ja vieläpä ilmaisia. Esimerkiksi valokuvauksen opettajat ovat käyttäneet menestyksekkäästi alustaa wix.com.

Laajempi kysymys tietysti on, miksi 50–80% arvioinnista tulisi nojautua sähköiseen portfolioon.

Suurin ongelma oli tietysti digitalisaatio-ohjelman mittariston neljännen kohdan neljäs mittari. Siinä linjattiin, että esimerkiksi lukiossa ja 7.–9.-luokilla 70 %:ssa opiskelusta tulisi tietoteknologian olla yhtenä työkaluna.

Tämä linjaus on kuin suoraan Neuvostoliitosta. Ajatellaan, että yksi määräys soveltuu kaikkiin aineisiin, kaikkiin ryhmiin ja kaikille yksilöille. Lisäksi tämä on kuin märkä rätti työtään rakastavalle ja motivoituneelle opettajalle.

Hyvä opettaja miettii erikseen jokaisen ryhmän ja opetustilanteen kannalta mikä voisi soveltua kuhunkin hetkeen parhaiten opetusmenetelmäksi. Jos opettajan autonomiaa valita opetusvälineensä ja menetelmänsä aletaan rajoittaa ylhäältä päin virastosta ja lautakunnasta käsin, ollaan tällöin tuhoamassa yhtä keskeistä pilaria, jonka varaan menestyksekäs suomalainen koulumaailma on rakennettu.

On myös esitetty, että koulujen uudet opetussuunitelmat pakottavat valtaviin muutoksiin ja että digitalisaatio olisi keskeisin vastaus oletettuihin ongelmiin. Uudet opetussuunitelmat toki muuttavan monia asioita, mutta katsotaanpa niitä tarkemmin.

Peruskoulun 473-sivuisessa opetussuunnitelmassa digitaalisuus mainitaan 12 kertaa. Lukion 279-sivuisessa opetussuunnitelmassa digitaalisuus mainitaan 36 kertaa. Kummassakaan dokumentissa ei edellytetä, että opetusmenetelmät tulisi tiettyjen prosenttien kautta sitoa tietyllä tapaa.

Uutena lautakunnan jäsenenä päätin, että jotain pitäisi nyt tehdä.

Mitä kokouksessa tapahtui?

Olin jo reilusti ennen kokousta laatinut digitalisaatio-ohjelman mittareita muokkaavan ja parantavan esityksen ja kertonut muille lautakunnan jäsenille tekeväni sen. Eräs lautakunnan jäsen kuitenkin ilmoitetti, että en voisi tehdä mitään muutosesityksiä, koska asia vain tuodaan kokouksessa lautakunnalle tiedoksi.

Tämä oli jo lähtökohtaisesti kummallinen tilanne.

Asia oli ensimmäistä kertaa käsittelyssä syyskuun kokouksessa, ja se pöydättiin silloin. Tällöin asia oli tavallisena päätösasiana, ei tiedoksiantona. Nyt esitys oli kuitenkin muuttunut tiedoksiannoksi.

Kuitenkin tiedoksianto-merkintä oli esityslistassa kohdan ”päätösehdotus” alla. Mitä tahansa, mitä sen alla lukee, voi kukin poliitikko pyrkiä muuttamaan haluamallaan tavalla, ja muutoksista, palautuksista jne. sitten äänestetään.

Koska en ole juristi, pyysin kantani tueksi lausunnon kaupunginlakimies Sarvilinnalta. Hän vastasi, että vastaehdotuksia ja palautuksia voi tehdä myös silloin kun pohjaehdotuksena on ”merkitään tiedoksi”.

Kun minulle kokouksessa kerrottiin, että en voisi tehdä asiaan mitään muutosehdotuksia, toin esiin Sarvilinnan minulle viestissään esittämän kannan. Tässä vaiheessa keskustelun suunta muuttui.

Kirjasin kokousjärjestelmään seuraavan ehdotuksen ensin vastaesityksenä ja sitten lopulta palautuksena:

Poistetaan koko päätösehdotus ja korvataan se seuraavalla päätösehdotuksella:

”Opetuslautakunta päättää, että Helsingin kaupungin opetuksen digitalisaatio-ohjelman 2016 – 2019 toteutumista ja toimenpiteiden vaikuttavuutta pilotoidaan ja kehitetään kokeilukouluissa seuraavilla mittareilla:

1. Pedagogisen toimintakulttuurin muutos
Liitteen 1 sijaan opetuslautakunta esittää, että
a) kukin koulu päättää, minkä verran oppimisesta on ilmiöpohjaista.
b) sähköistä portfoliota käytetään kunkin aineen arvioinnissa soveltuvin osin.

2. Koulun muutoskyky (johtaminen ja toimintakulttuuri)
Liitteen 1 mukaan.

3. Opettajien osaaminen (täydennyskoulutus)
Liitteen 1 mukaan.

4. Käytettävissä oleva opetusteknologia ja käyttöaste.
Opetuslautakunta päättää, että liitteen 1 kohtaa 4. Tietoteknologian opetus- ja oppimiskäyttö (käyttöaste) ei oteta käyttöön. Muuten kyseisen alakohdan eli (IV Käytettävissä oleva opetusteknologia ja käyttöaste) mittarit otetaan käyttöön.”

Tässä vaiheessa lautakunnan puheenjohtaja Krohn teki oman palautusehdotuksensa ilman tarkempaa ohjeistusta. Koska arvelin hänen palautusehdotuksena voittavan äänestyksessä omani, vedin oman palautusehdotukseni pois. Täten lautakunta hyväksyi Krohnin palautusesityksen, joka ei sisältänyt tarkempaa ohjeistusta.

Mitä nyt tapahtuu?

Asiasta ei siis vieläkään ole tehty päätöstä ja minä en tiedä koska asia tulee seuraavan kerran lautakunnan käsittelyyn. Nyt on kuitenkin tärkeätä olla hereillä ja seurata tilannetta. Koska asia on palautettu valmisteluun, ei ”mittareita” voida ottaa käyttöön. Kun asiaa valmistellaan, ei sitä voida samaan aikaan toteuttaa. Lautakunnan tulee tehdä tässä asiassa lopullinen päätös mahdollisimman pian.

Jos ”mittarit” kuitenkin otetaan käyttöön jossain, toivon, että opettajat ottavat minuun yhteyttä. Keinotekoiset prosenttikiintiöt kahlitsevat opetusta. Mitä yksityiskohtaisemmin ohjataan ylhäältä, sen vaikeampaa on tehdä spontaania yhteistyötä ja kehittää opetusta todellisten tarpeiden mukaan.

Haku

Vasemmistoliitto